Vihreä on kummajainen maaseudulla
Maaseudulla suhtaudutaan vihreisiin yhä edelleen hyvin varauksellisesti. Osittain tämä johtuu varmaan siitä, että erilaisten luonto- ja eläinaktivistien ääriryhmien toimet sekoitetaan vihreiden toimintaan. Vihreät puolueena ei hyväksy laittomia tekoja mielenilmauksina tai yrityksinä kiinnittää huomiota yhteiskunnan epäkohtiin.
Vihreät ei hyväksy eläinten huonoa kohtelua ja on tuonut esille mielipiteensä esimerkiksi nykymuotoisen turkistarhauksen ja häkkikanaloiden lopettamisen puolesta. Vihreiden toimintaan ei kuitenkaan kuulu kenenkään elinkeinon häiritseminen ja haittaaminen laittomin, eläinten tuhoksi koituvien turkistarhaiskuin tai muilla julkisuushakuisilla tempauksilla. Eläinaktivistit, jotka ajattelemattomuuttaan/tietämättömyyttään vapauttavat häkkieläimiä eivät tee sitä Vihreiden nimissä eivätkä välttämättä ole lainkaan vihreitä.
Vaikka Vihreä Liitto aikoinaan sai alkunsa reilut 30 vuotta sitten Koijärvellä, jossa luontoaktivistit yrittivät estää arvokkaan lintujärven kuivatusta, on liike sittemmin järjestäytynyt poliittiseksi vaikuttajaksi, joka käyttää tavanomaisia yleisesti hyväksyttyjä yhteiskunnallisen vaikuttamisen keinoja.
Vihreät ei myöskään ole ns. viherpiipertäjistä ja muista ”tuohivirsu- ja pellavapaitahihhuleista” koostuva luontoidealistien joukkio, kuten olen saanut kuulla aivan äskettäin. Vihreiden jäsenillä on hyvin erilaista sosiaalis-ekonomista taustaa, koulutusta, ammattia ja elämäntapaa.
Jokseenkin yleinen näyttäisi olevan väärä käsitys siitä mitä Vihreät omassa poliittisessa ohjelmassaan painottaa. Vihreiden keskeisiä tavoitteita on mm. edistää sosiaalista tasa-arvoa, taata kaikille ikäryhmille peruspalvelut ja toimeentulo, toimia ympäristöä säästävästi ja ottaa päätöksenteossa huomioon päätösten ja toimenpiteiden pitkäaikaiset vaikutukset. Toki Vihreiden keskeinen kantava ajatus on ympäristönsuojelu, laajemmin tarkasteltuna kestävä kehitys eli niin ekologisen, sosiaalisen ja kulttuurisen kuin myös teknisen ja taloudellisen kestävyyden huomioon ottaminen.
Kyllä vaan Eeva-Liisa Kauhanen: myös minä olen kokenut sen, että maalainen ja vihreä on ehdoton nou-nou. Ei täällä keskellä maataloustuottajia saa olla vihreä, sillä vihreäthän tulee ja pilaa kaiken - puuttuvat lannoitteiden ja myrkkyjen käyttöön, vaativat metsien säästöä ja peltojen suojakaistojen jättämistä, vastustavat pellonraivausta ja pientareiden myrkyttämistä.
Niin kai se on (ja pitääkin olla), mutta kyllä soisin maaseutuväestön näkevän myös jotain hyvää vihreissä. Eikö myös maataloustuottajien etu olisi, että maaseutumme pysyisi puhtaana?
Itse olen pienviljelijä ja vihreä, ja näen aika ison ristiriidan tehomaatalouden keinoissa suhteessa ympäristöarvoihin. Luomu ei ole ratkaisu kaikkeen, mutta ainakin askel oikeaan suuntaan. Ja uskon kyllä, että myös tavanomaisen tuotannon puolella on mahdollista hoitaa ympäristöä ja eläimiä eettisesti. Eri asia sitten, onko siihen haluja.
Kettutarhausta en minäkään voi hyväksyä, vaikka täällä se joidenkin elinkeino vielä onkin.
Mutta silti se, mitä kirjoita vihreistä, on totta: meitä on moneen junaan. Pellavapaita-risupartojakin on, ja hyvä niin. On silti harmillista, jos meidät yhäkin leimataan samanlaisiksi niin ulkonäöltämme kuin aatteiltamme.
Tarina kertoo, kuinka Helsingistä meni Kainuudeen virkamies kertomaan, kuinka heidän pitää elää susiensa kanssa. Aikansa paasattuaan kannan säätelystä ja suojelun tarpeellisuudesta, joku paikallinen kysyi: ”Missäs teidän Helsingin sudet ovat?” Samankaltainen esimerkki on saksalaisten protestit metsähakkuille, kun me ollaan tuhoamassa ”aarniometsiämme”. Hyvä huudella, kun omat metsät meni 80-luvulla happosateisiin.
Sama fiilis tulee näistä city-vihreistä, jotka kaupungeista ihmettelevät, kuinka maaseudulla suhtaudutaan heihin kuin kummajaisiin. Neuvotaan ihmisiä, miten heidän tulee elää luonnon kanssa sopusoinnussa, vaikka maalla on vuosisatoja elettu kimpassa luonnon kanssa.
Niin, kyllä täytyy myöntää että itsekin joskus suhtaudun varauksella ns. city-vihreiden käsityksiin maaseutuelämästä. Esimerkiksi tuotantoeläinten olosuhteista puhuvat syvällä rinta-äänellä ihmiset, jotka eivät ole eläissään käyneet oikeassa sikalassa tai navetassa.
Itse olen asunut suurimman osan elämästäni maaseudulla, pienviljelytilallakin, ja tunnen maaseudun arkea. Tälläkin hetkellä asun maalla, mutta elantoni ei tule maaseutuelinkeinoista. Vaikka vihreää yhä usein vieroksutaan ja väärinymmärretään maaseudulla, täytyy myös todeta että aitoa kiinnostusta luontoon ja ympäristöä säästävään toimintaan on myös maaseudulla ja uskon sen lisääntyvän.